Kädet savessa - itsensä katsominen videolta on karmeaa

Hyvää iltaa.

Nyt on siis keskiviikkoilta, piti olla työilta. Piti. Piti katsoa jälleen viime viikonlopun esiintyminen videolta, mutta avasinkin selaimen ja pakoilen töitä kirjoittamalla tätä blogia.

Olen aiemmin ollut hieman epäröivä mitä tulee esiintymiseen. Ennen tätä vuotta en ottanut esiintymistä mitenkään vakavasti, tykkäsin kyllä esiintyä ja yritin aina parhaani, mutta en antanut todellakaan parastani.

Pitkään asiaa pohdittuani, tajusin lopulta mikä tehtäväni tällä planeetalla on; olen kommunikoija. Päivisin kommunikoin ja viihdytän ihmisiä pelkän puheen voimalla Radio Porin studiosta käsin, iltaisin vedän mystikon viitan harteilleni ja pyrin parhaani mukaan esittämään vakuuttavaa ajatustenlukijaa.

Mutta perhanan pitkään siinä meni että sen tajusin!

Asian tajuaminen on johtanut positiivisten ongelmien eteen. Ensinnäkin, töitä ja tilaisuuksia on tullut eteeni enemmän kuin ennen. Ja sehän on hienoa, asiat etenee periaatteessa suunnitelmieni mukaan. Keväällä on luvassa muistiluentoa yliopiston opiskelijoille, nyt marraskuussa käyn hieman valottamassa miten mikroilmeiden- ja eleiden tulkinta näkyy työssäni mentalistina. Sen lisäksi on myös keikat ja uusi esitys. Ja uusi esitys, sekä “valaistuminen showbisnekseen” ovat tosiaan tuoneet minut nyt totuuden eteen.

On pakko kääntää kiikarit itseäni kohden ja nyppiä omasta esiintymisestä esille jokainen pienikin yksityiskohta jota voisi parantaa. Ja tämähän on äärimmäisen vaivaannuttavaa.

Kuvasin esiintymisiäni joskus aiemmin, mutta lopetin koska #saamaton. Nyt olen aloittanut kyseisen, äärettömän tärkeän proseduurin uudelleen, ja huomaan miten #helvetin vaikeaa se omalle egolle on.

Lavalla luulen olevani äärettömän charmikas, nopea, ja mukava katsella. Muttta kun katselen omaa settiäni koneelta jälkikäteen, tekisi mieli tunkea koko ukko sirkkelistä läpi ja lopettaa koko touhu lähtökuoppiinsa, ettei kukaan vaan joutuisi moista kuraa koskaan todistamaan livenä.

Heittää pensselit santaan ja lähteä lätkimään.

Mutta tällä kertaa sitä ei tapahdu. Ja nyt kun tämäkin on kirjoitettu, on taas aika palata sorvin ääreen. Suomeksi sanottuna; repimään hiuksia päästä, katsomaan omaa räpiköintiään lavalla sormiensa lävitse, voivottelemaan omaa surkeuttaan, lopulta nauramaan omalle outoudelleen ja erityisesti KEHITTYMÄÄN ESIINTYJÄNÄ.

Hauskaa loppuvuotta, nähdään keikoilla!

Tommi LahtiComment